Uuden-Seelannin muistelmat

Uuden-Seelannin ajoreittimme. Oikeasti kilometrejä kertyi kuukaudessa noin 3500. Katso Google Mapsissa

Lennon jälkeen maistuu ruoka. Aina. Syötiin saman tien kun päästiin lentokoneesta ulos.

Kodikas huoneemme ensimmäisessä hostellissa, Jailhouse Hostel. Vasemmalla huoneen alkuperäinen sisustus, suurin piirtein.

Jailhousen huoneen hintaan kuului kuponki läheiseen kahvilaan. Sillä saikin sitten aika eeppisen aamiaisen. Söimme kuin kuninkaat. Kek.

Maanjäristyksen runtelemia rakennuksia näkyi paljon, vaikka viimeisistä järistyksistä oli jo lähes vuosi. Uudelleenrakennus oli hidasta.

Ja tien päällä taas. Vruum vruum!

Pysähdyimme usein tuijottamaan jylhiä maisemia. Oli niin autiota. Niin hiljaista. Niin kaunista.

Järvet ja vuoret – lyömätön yhdistelmä.

Lisää vuoria.

Ja vielä lisää.

Tiu yritti ottaa meistä kuvan muttei ehtinyt takaisin istumaan ennen automaattilaukaisua. Minäpäs ehdin, hähää.

Jotain mineraalikiveä.

Mukava kahvila/kauppa hienolla logolla.

Menimme bussilla vuorenseinämää ylös melkein kilometrin hiihtokeskukseen.

Jaksoimme sitten lasketella kaikki kaksi päivää. Ja silti piti olla kaksi välipäivää. Hyvä kunto(tm). Toisaalta odotin kyllä enemmän vuorilta siihen hintaan… Mieluummin menisin Alpeille kyllä! Jopa Åre on isompi ja mukavampi paikka, hitosti lähempänä ja halvempi.

”Picturesque”

Taukopäivänä päätettiin sitten tehdä pieni reipas kävely lihasten verryttelemiseksi. Hups, tulikin valittua 600m korkea nyppylä siihen. Siihen se toinen taukopäivä tarvittiinkin :D

Matkalla ylös.

Tiun valitsemat rinkat olivat kyllä täydelliset. Eivät pettäneet kertaakaan!

Mukava kehotus/muistutus tallustelijoille.

Upea portti keskellä polkua.

Ok näkymät keskeltä kukkulaa. Ei oo tällasia kukkuloita Suomessa kylän vieressä.

Näkymät huipulta.

Toinen taideteos huipulla.

Onnelliset matkaajat huipulla :) (Vihdoin se ylämäki loppui!)

Vuoria ja pilviä. Normipäivä Uudessa-Seelannissa.

Lepohetki taideteoksessa. Ok maisemat. (Oikeesti adjektiivit loppui jossain vaiheessa kesken niin ei voinut enää sanoa muuta kuin ”ihan ok” kun tuli jotain eeppistä vastaan. Tai sitten vaan huokasi syvään ja toinen tiesi mitä se tarkoittaa.)

Alas tullessa metsä näytti yhtäkkiä paljon aavemaisemmalta kuin ylös tullessa. Jännä juttu…

Sitten olikin mukava lämmitellä takan ääressä ravintolassa. Tilattiin meksikolaista joka oli perushyvää mutta hieman hintavaa. Tehtiin se virhe että tilattiin vähän juotavaa. Margaritat ja punaviinilasilliset tulikin sitten maksamaan yhtä paljon kuin ruoat. :D

Osa Uudessa-Seelannissa tuhlaamistamme rahoista meni riippuliitämiseen. Se olikin sitten kokemus… Mentiin hiihtohissillä kilometrin korkeuteen ja käveltiin kapeaa polkua 500m kallion kielekkeelle. Varusteet niskaan ja ohjaaja sitten sanoi että ”kävelet tosta kalliolta alas kun sanon hep. Hep”. Siinähän sitten käveltiin. Jos olisi pysähtynyt niin varjo ei olisi auennut kunnolla ja siitä olisi sitten tippunut sen 1000 metriä kiville. Jee! Lento itsessään kesti 20 minuuttia. HUISIA!

Emme voineet uskoa kuinka kirkasta vesi siellä oli. Miten Suomessa onkin aina niin sameaa vettä? Järven pohja näkyi selvästi useamman metrin syvyyteen asti.

Täydellisiä leivänheittokiviä oli helppo löytää. Rannat olivat niitä täynnä. Heittelin niitä sitten niin paljon että ranteeseen, olkapäähän ja rintaan sattui :D

Paljon mallikelpoisia heppoja.

Queenstownissa oli maailman paras hampurilaispaikka (so far): Fergburger. Hampurilaiset olivat niin isoja että hirvitti. Söimmekin yleensä hampurilaisen puokkiin. Klassikko ”The Fergburger” maksoi vaivaiset 7 euroa. Voitte kuvitella että siellä oli *aina* jonoa. Iltapäivisin vain 5 minuuttia, iltaisin 30-40 minuuttia. Ja auki muistaakseni 22 tuntia päivässä.

Lampaita… lampaita kaikkialla. Haassa, tasangolla, tiellä.

Oli pakko pysähtyä ihailemaan.

Milford Sound on vanha satamakaupunki josta vielä tänäkin päivänä tehdään turistimatkoja ympäristöön. Kaupungissa ei koskan ole ollut muutamaa ihmistä suurempaa pysyvää asutusta. Turisteja toki nykyään käy niin autolla, laivalla kuin helikopterilla ja lentokoneellakin… Sinne se idylli sitten jäi.

Tässä yksi lukuisista Uuden-Seelannin metsätyypeistä. Tuntui, että jokaisen polun varrella oli erilainen metsä.

Uuden-Seelannin karua vuoristoa… ja Korealainen kuvausryhmä. Kuvasivat ilmeisesti vaatemainosta. Uudessa-Seelannissa. OK. Nyt tiedän mistä maksan kun ostan merkkivaatteita…

Me sitten vaeltelimme hieman kivikossa. Kävelimme jonkin matkaa vuoren seinämää kohti mutta meno oli aika hankalaa. Käännyimme takaisin parinkymmenen minuutin jälkeen.

Upea puusilta joen yli.

Toinen taikametsä. Näitä tosiaan riitti.

Vihaista vettä. Ei ollut montaa plusastetta tuossa vedessä.

Tämä oli vähän niinkuin puoliksi vesiputous – puoliksi joki.

Joen vierestä lähti polku joka oli ”medium” vaikeustasoa ”with some rough sections underfoot”. No se oli kyllä tuollaista kivikkoa ja isoja juuria ihan koko matkan. 3 tuntia piti mennä edestakaisin, meillä meni 5.

Eikä polku ollut ihan priimakunnossa myöskään. Maavyöryvaara oli todellinen ja maanjäristykset olivatkin tehneet tuhojaan.

Tässä sitä maanjäristyksen aiheuttamaa tuhoa. Noin sadan metrin levyinen kaistale vuorta oli vain tippunut ja vetänyt metsän mukanaan alas.

Joidenkin kohtien ylittämistä oli hieman helpotettu, onneksi.

Ryhdistä näkee että tässä vaiheessa alkoi vähän väsyttää.

Kun pääsimme polun päähän, meitä odotti Lake Marian. Laakso oli satumainen.

Laakson mittakaava oli varsin hämäävä. Kun näimme järven, arvelimme että sinne talsii pari minuuttia vesipullon täyttöä varten. Noh, kymmenen minuuttia myöhemmin pääsin järvelle. Tuo musta piste järven reunalla olen minä.

Onneksi polku oli merkitty näillä oransseilla kolmioilla. Välillä ei muuten olisi erottanut mihin suuntaan polku jatkuu.

Tässä upea 3D-havainnollistaminen vaellusreitistä jonka tekemiseen käytimme valtavasti aikaa.

Jälleen yksi metsä. Tämä oli täysin sammaleen peitossa.

Puiden juurien kokoa hahmotti paremmin kun ne olivat kaatuneita.

Teki mieli tutkia mitä kannon sisältä löytyy… Mutten tutkinut.

Puroilla oli hauskoja nimiä. Jossain vaiheessa kyltittäjien mielikuvitus loppui kuitenkin kesken ja niin syntyi Random Creek.

Taas pysähdyttiin heittämään leipää. Melkein reväytin hauikseni siinä hommassa. Kohtalainen maisema tässäkin kuvassa.

Taas uusi polku ja metsä, tällä kertaa pikkupuita.

Toinen kaunis puusilta.

Fox Glacier. Jäätikkö on 150 vuodessa pienentynyt noin 80% ellen väärin muista. Joskus se jatkui merelle asti ja nyt se on vetäytynyt monta sataa metriä.

Kun vietimme yön Haastissa, törmäsimme ompelukoneautoon. Nice.

Punakaikin kalkkikivimuodostelmat. Jotain aivan käsittämätöntä. Noin kaksikymmentä metriä korkeita kivimuodostelmia joiden väliin meri lyö aaltojaan. Välillä kallioiden välistä suihkuaa merivettä 30 metrin korkeuteen, vielä 10 metriä katsojan yläpuolelle. Yritimme turhaan vangita tällaista tapahtumaa videolle. Sinun täytyy vain uskoa sanaamme.

Seuraava luontopolku ja tällä kertaa Jurassic Park -maisemat.

Jännän muotoinen kivi tässä joessa…

Kaikoura. Etsi kuvasta hylje.

Kävimme valasbongauslaivareissulla. Bongasimme muutaman, mutta näimme lähinnä pyrstöt koska aina kun pääsimme paikalle, valaat olivat jo palaamassa veden alle.

Lisää hylkeitä. Kaikoura oli niitä täynnä.

Tässä kuvassa lienee ainakin 7 hyljettä. En kyllä ole ihan varma kameran surkean laadun takia.

Ja sitten törmäsimme hylkeeseen! Kelaa!

Jottei tulisi hyljevajareita, täytyy Kaikourasta poiketa noin 10km päähän jossa lyhyen (n. 1km) luontopolun päässä on vesiputous…. ja ehkä 50 hylkeenpoikasta. Hyljelastentarha, I shit you not. Emot jättävät poikasensa leikkimään tänne siksi aikaa kun ne hakevat merestä kalaa. Tätä tapahtuu tietääkseni vain elo-syyskuun aikaan, satuimme olemaan juuri silloin paikalla.

Hylkeenpoikaset leikkivät ja leikkivät. Ja sitten ne uivat ja pomppivat. Apua.

Vihdoin pohjoissaarella. Ensimmäinen hostelli: Tombstone backpackers. Loistava paikka.

Hostellissa oli toki pari lutusta kissaa vieraita viihdyttämässä. Tai vieraita kissoja viihdyttämässä. Miten sitä nyt katsoo.

Uusi-Seelanti näytti olevan sateenkaaria täynnä. Tässä yksi monesta jotka näimme.

Tommonen ihan jees näköalapaikka.

Törmäsimme kuumiin lähteisiin. Höyryävää vettä ja pulppuavaa mutaa, nami! Emme ehtineet käydä uimassa.

Söpö albiinoheppa. Koska eläimet.

Tämä oli muistaakseni yksi suurimpia koskia Uudessa-Seelannissa. Sen läpi virtasi ihan käsittämätön määrä vettä sekunnissa. Joku 170 000 litraa tai jotain.

Saisko vähän sitä maalämpöä, kiitos.

Ei siis niin mitään.

Satuimme erään kahvilan pihaan kun riikinkukkouros halusi tehdä vaikutuksen naaraaseen. Aika komia näky!

Ja sit se ei ollut yhtään vaikuttava enää. Ei yhtään.

Lisää sitä pulppuavaa mutaa. En kyllä haluaisi tuohon mutakylpyyn. Ei välttämättä tekis hyvää iholle.

Turistinähtävyys, Lady Knox Geyser. En muista tähän liittyvää tarinaa mutta sehän löytyy Wikipediasta.

Kaboom! Ihan komia kyllä. Mutta siinä me istuttiin penkeillä tyhminä jonkun sadan muun ihmisen kanssa. Ei siinä samaa taikaa ole kuin jos törmäisi tällaiseen luontopolulla yksin.

Erilaiset mineraalit ovat värittäneet tätä tulivuorimaastoa kaikenlaiseksi. Keltainen tulee yleensä rikistä, musta hiilestä.

Luulimme että näihin puihin oli jotenkin tarttunut rautaoksidia (joka värittää maata punaiseksi), mutta se olikin kuulemma jäkälää joka sattuu olemaan punaista.

Tämän altaan reunalle on kertynyt arsenikkia, rikkiä, kultaa, hopeaa yms. joka on värittänyt maan punaiseksi.

Ja selitys edeltävästä altaasta.

Rikkiallas. Nami nami, ei muuta ku uimaan.

Oikeasti kuvattavia värejä olisi ollut ihan liikaa.

Kiehuva puro. Nyt on sellainenkin nähty.

Lisää kiehuvaa vettä + mineraaleja.

Mukava noin 75-asteinen uima-allas. No, välillä 90-asteinen ja sitten vedenpinta nousee niin korkealle että se valuu yli ja sitten siitä tulee 90-asteinen vesiputous.

Viimeinen pysähdyspaikka ennen Aucklandia, josta emme sitten ottaneetkaan juuri mitään kuvia enää. Kuvassa uusi tuttavuus Alex. Joka muuten kävi juhannuksena Majatalossa.