Skip to content
Sivupoluilla

Loppuunpalaneet matkailijat

Noin 1,5 kuukautta sitten saavuimme Seattleen ensimmäisen kerran. Takana oli ensin 3500km autolla Australiassa toiset 3500km ympäri Uutta-Seelantia ja kolmannet 3500km Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Väsytti ja vitutti. Mitä hittoa? Olimme elämämme matkalla ja pelkkä ajatuskin seuraavasta päivästä masensi.

Ahdistus oli vain hiipinyt päälle pikkuhiljaa. Elimme edelleen suurimman osan ajasta ihan älyttömän hyvillä fiiliksillä mutta väliin alkoi tulla enemmän ja enemmän päiviä kun tuntui että ei vain palautunut edellisen vuorokauden kokemuksista. Tuli aamuja jolloin tuntemattomaan astuminen ei tuonut enää mukavasti perhosia masunpohjaan vaan lähinnä turran ”Durr…Taas….”-huokauksen. Ajoittaiset vastoinkäymiset saattoivat joskus romahduttaa koko maailman kun ennen niille oli pystynyt nauramaan ja laittamaan ne oppimisen piikkiin. Kahdeksan pilalle mennyttä vaelluskertaa ei ollutkaan enää olankohautuksella OK. Oli helpompaa sanoa että ei tämä ulkona oleminen ollutkaan mun juttu.

Ahdisti että heti kun löysi yöpaikan pariksi päiväksi niin tiesi että liian suuri osa niistä päivistä pitäisi käyttää seuraavan yöpaikan etsimiseen. Oli syyllinen olo kun ystävä ehdotti uutta turistinähtävyyttä ja tunsi että kiviäkin kiinnostaisi enemmän. Hävetti että halusi keksiä tekosyitä että saisi jäädä sisälle. Hävetti vielä enemmän että valehtelimme pari kertaa olleemme ulkona vaikka oikeasti keksimme parempaa tekemistä koneella. Ei halunnut päivittää blogia koska tuntui että hehkuttelu olisi ollut vain valheilla päällystetty. Tämän kaiken päälle kun ripotteli vielä hiukan kylmää pelkoa rahanmenosta niin pystyimme parin viikon sisällä vetämään uunista täydellisesti ruskistuneen vitutuskakun josta olisi riittänyt pala jokaiselle vastaantulijalle.

Liian iso kakku purtavaksi.

Ensimmäinen hengissäselviytymisen strategia oli alkaa elää tulevaisuudessa: Jonas ryhtyi puhumaan töistä. Minä ryhdyin puhumaan asuntolainasta. Mietimme jo että kyseisellä asuntolainalla voisimme rempata isäni majatalon vintistä itsellemme asunnon ja jäädä sinne. Jonas voisi ostaa auton ja toimia suomen Confluence-konsulttina. Kirjoitimme ylös listaa asioista joita halusimme uuteen kotiin: Teollisuustason blenderi, ruokakuivuri, ja ompelukone. No miksei vaikka teollisuustason tietokonekkin. Laitetaan koira ja 1,3 lasta kaupan päälle.

Kun tulevaisuus ei riittänyt menimme menneisyyteen: Muistelimme unelmakotiamme Lapinlahdenkadulla. Ihania syyspyöräilyjä töihin. Viikonloppureissuja Turkuun. Saunailtoja ystävien kanssa.

Alitajuntamme yritti herätellä meitä takaisin nykyhetkeen puskemalla pintaan kaikenlaista moskaa. Heräsimme aamuisin traumatisoituneena edellisen yön unista. Jonas tippui taivaalta ilman laskuvarjoa ja jäi henkiin koska löysi kuminauhan taivaalta jonka avulla hän laskeutui jokeen. Minä ryhdyin oikeasti remppaamaan isäni vinttiä, mutta kävikin ilmi että isäni oli mennyt hulluksi ja halusi vain myydä kaiken irtaimiston kirpputorilla, mukaanlukien meidän kamat. Jonas seikkaili tietokonepelin sisällä ja minä harrastin seksiä Hulkin kanssa. Aamulla oli että: ”Häh?”

Pohja tuli vihdoinkin vastaan Vancouverissa kun tajusimme istuvamme mielummin sisällä, hämähäkkejä täynnä olevassa, ikkunattomassa kellarikämpässä mussutellen viimeistä nahistunutta porkkanapussia kuin lähtisimme etsimään ruokakauppaa.

Päätimme ottaa lomaa lomastamme.

Ei vielä niin epätoivoista menoa että olisi pitänyt hypätä.

Myöhemmin…

Rakas, rakas sohva <3

Kirjoittelen tätä mukavalta sohvalta Seattlen yliopistokylän alueelta. Viimeisen parin viikon ajan olen samaiselta sohvalta koodaillut erinäköisiä projekteja, katsellut telkkaria, Skypetellyt perheen kanssa, pelaillut pelejä, selaillut nettiä tai vaan makoillut Jonaksen sylissä jutellen niitä ja näitä. Olemme poistuneet sohvalta joka toinen päivä lähinnä kiipeilemään ja käymään kaupassa. Navid, joka omistaa kämpän jossa sohva sijaitsee, pyörähtää opiskelutuntiensa välissä kotona ja jakaa kanssamme päivän uutisia. Nauramme ensimmäiselle vaaliväittelylle Obaman ja Romneyn välillä. Ulkona on syksyn merkkejä ja Seattlen sadepäivät ovat selvästi lisääntyneet viime viikkojen aikana. Hymyilyttää kun miettii että edessä on vielä pari viikkoa ihan tätä samaa, mahtavaa, jokapäiväistä arkea. Olemme elämämme matkalla ja saamme tehdä kuukauden sitä mitä tekisimme ihan normisti Suomessa.

Nyt tuntuu jo paljon paremmalta.

Näin jälkiviisaana on helpompi sanoa että olisi pitänyt hiukan aikaisemmin huomata matkaväsymyksemme. Ajoimme liian nopeaan tahtiin liian monen maan läpi. Huomasimme uupumuksemme liian myöhään auton ratin takaa jota ei voinut enää palauttaa ja jonka vuokrauksen pidentämiseen meillä ei ollut enää varaa. Rahamme olivat loppumassa kesken aikaisemmin kun oli suunniteltu ja kotoa tuli huolestuttavia uutisia jotka lisäsivät entisestään koti-ikävää. Teimme kolmen kuukauden aikana sen verran monta mittavaa aloittelijamokaa jotka sitten puraisivat kankusta pari kuukautta myöhässä. Taisipa se Herra Huono Onnikin käydä pari kertaa potkimassa jo maassa makaavaa. Asiat vaan yksinkertaisesti kasaantuivat päällekkäin ja romahtivat yhtä aikaa. Nyt kun on saanut hiukan ottaa etäisyyttä niin on taas helpompi nauraa ja laittaa se oppimisen piikkiin. Tämä on olankohautuksella OK.

Päätimme lopulta lentää jouluksi kotiin. Meillä on edessä vielä yksi road trippi Etelä-Kaliforniassa. Pari viikkoa sitten emme odottaneet ollenkaan innolla vikaa kuukautta Yhdysvaltojen valtateillä, mutta tänään puhuimme innoissamme jo mitä kaikkea pääsemme vielä tekemään. Eilen sain jopa itseni kiinni varaamasta lippuja Tutankhamonin näyttelyyn. Turisti-Tiu on heräämässä taas henkiin.

Osa ajatuksista on kuitenkin jo kotona. Jonas sanoi eilen ”Mieti, me ollaan ihan just taas kotona.” 12kk aikaisemmin toistelimme tuota ihan samaa lausetta mutta toisin päin: ”Mieti kulta! Kohta me ollaan jo siellä matkalla!”. Meitä on odottamassa ihan uusi seikkailu kun palaamme takaisin Suomeen. Olemme koittaneet olla tekemättä mitään isompia päätöksiä tulevaisuudesta. Päätimme että mietimme tarkemmin asioita vasta kun pääsemme takaisin majatalon saunan lauteille ja mielessä ei enää pyöri matka-asiat.

Masussa kuitenkin pyörii perhoset ihan samalla tavalla takaisin tulemisesta kuin vuosi sitten pois lähtemisestä.