Skip to content
Sivupoluilla

Vuosi työttömänä

Vuoden lopussa tekee aina mieli vetää vuosi yhteen. Pohdin kuluneen vuoden saldoa oman kasvuni osalta. Tämä on ollut sinänsä poikkeuksellinen vuosi, että olen ollut elämäni pisimmän jakson työttömänä. Se on rytmittänyt elämääni uudella tavalla, enkä ole varsinaisesti ollut toimeton, vaikka työtön olenkin ollut. Tämä vuosi onkin hyvä muistutus siitä, että oppimista ja kasvamista tapahtuu aina, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Ihminen kypsyy hitaasti, mutta varmasti.

Tammikuun alussa jäin viiden viikon lomalle ja sen jälkeen en palannutkaan töihin enää. Olin tiennyt jo noin kuukauden, etten jatkaisi töitä samassa työpaikassa enää. En enää uskonut siihen, että työpaikan ongelmat voitaisiin korjata ja yritys lähtisi uuteen nousuun. Päätös lähteä oli sikäli vaikea, että työn sisältö oli ollut erittäin mielenkiintoista ja opettavaista. Olin oppinut edellisten 18 kuukauden aikana mielettömästi uusia taitoja ja löytänyt itsestäni uusia puolia. Paloin halusta testata uusia markkinointi-ideoita ja jopa uusia liiketoimintaideoita. Mutta en uskonut vaivannäön enää kannattavan siinä paikassa.

Siispä aloin helmikuussa toden teolla pohtia mitä tekisin seuraavaksi. Kävin keväällä muutamassa työhaastattelussa ja yhdessä myyntineuvottelussa (freelance-konsultin roolissa), mutta mikään ei kunnolla natsannut. Silloinkin, kun työtehtävät olisivat osuneet hyvin kohdalle, työpaikka oli liian kaukana kotoa ja läsnätyötä olisi tarvittu liian paljon. En pystynyt sitoutumaan puolentoista tunnin työmatkoihin enkä suostunut muuttamaan omaan kämppään Helsinkiin. Suhteeni Tiun kanssa ei toimisi etänä.

Siispä jäin Majataloon.

Olin jälleen saman ongelman edessä kuin pari vuotta aiemmin. IT-alan työ on olosuhteiden pakosta tauolla ja Majatalo tarjoaa hyvin rajatusti hommia sille asiantuntemukselle. Oli pakko keksiä jotain muuta… tai alkaa opetella majistaitoja. Tiu oli pyytänyt minua jakamaan vastuuta kanssaan majiksessa, joten suostuin hieman vastahakoisesti pyyntöön. Jostain syystä käytännön taitojen oppiminen on aina ollut uskomattoman vaikeaa. Pyydä minua oppimaan uusi kieli, ideoimaan uusi bisnes, luomaan uusi verkkosivusto, suoristamaan monimutkaiset tietorakenteet tai keksimään inspiroiva puhe – no problem. Vaikeatkin teoreettiset konseptit ja abstraktiot tai ihmisten tunteet ovat aina selvitettävissä.

Mutta nyt on kyse jostain paljon vaikeammasta. Nyt on kyse silmän ja käden koordinaatiosta. Fyysisten työkalujen käytöstä. Analogisten järjestelmien hallitsemisesta. Sähkön-, veden- ja lämmönsiirron ymmärtämisestä. Siis reaalimaailmasta, jossa elämme. Vasta kaikkien niiden töiden kautta, joita nyt olen tehnyt, olen ymmärtänyt kuinka paljon elämäni on pyörinyt teoreettisen ja ideaalisen – siis kuvitteellisen – maailman ympärillä. Olen elänyt mahdollisuuksien maailmassa ja se on virittänyt mielikuvitukseni sekä päättelykykyni huippuunsa. Mutta hinta on ollut kova. En ole oikeastaan osannut pitää itsestäni enkä ympäristöstäni huolta, kun en ole opetellut huolenpidon olennaisia taitoja: ruoanlaittoa, sisustamista, remontointia, korjaamista.

Tämä ei ole mitenkään uutta tai harvinaista. Kaupungit ovat nimenomaan mahdollistaneet tällaisen erikoistumisen yhdenlaiseen ajatteluun ja kapean alan taitoihin. Mutta kun muuttaa pois siitä ympäristöstä maalaisyhteisöön, alkaa tarvita erilaisia taitoja. Olen tänä vuonna alkanut muodostaa päähäni läpileikkausta Ystävyyden Majatalosta: mistä vesi tulee, miten se lämmitetään, mistä putket kulkevat pattereihin ja hanoihin, mistä ja miten lämpöä vuotaa, missä viemäröinti kulkee ja miten se toimii ja niin edelleen. Olen alkanut lähes päivittäin miettiä miten lämpöä kaikkein tehokkaimmin voisi tuottaa ja siirtää huoneisiin ja käyttöveteen. Olen alkanut kysyä uusia kysymyksiä, kuten:

  • Kuinka paljon energiaa menee vuodessa lämmitykseen? Paljonko nykyinen järjestelmä maksaa meille vuodessa? Olisiko sille parempaa vaihtoehtoa?
  • Miten voisimme säästää energiaa parhaiten? Valaistuksessa? Lämmityksessä? Uusimalla sähkölaitteita? Kuinka nopeasti mahdolliset investoinnit maksaisivat itsensä takaisin?
  • Miten taloja olisi järkevintä rakentaa tai uudelleenrakentaa niin, että niistä saisi energiatehokkaita kustannustehokkaasti?

Olen käynyt rautakaupoissa tänä vuonna varmaan enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä. Olen alkanut jopa nauttia siellä käynnistä, kun aiemmin aina ahdistuin siitä. En vieläkään tiedä, mihin puoliakaan tarvikkeista pitäisi käyttää. Mutta huomaan innostuvani esimerkiksi rakennusvaatteista ja suojavarusteista. Erilaiset työvalot ovat yhtäkkiä kiinnostavia. Minusta on paljastumassa aivan uusi puoli, enkä voinut kuvitellakaan että sellainen olisi olemassa.

Nyt vastaan sitten talon lämmitysjärjestelmästä sekä paloturvallisuudesta. Olen rakentanut kotia Tiun kanssa ja uusinut katon, lattiat ja seinät. Repinyt väliseinän alas ja paikannut reiän lattiassa. Remontoinut keittiön. Sähkö- tai putkitöitä en ole alkanut opetella, mutta sellaisetkin fantasiat ovat alkaneet herätä. Siis, että joku päivä osaisin tehdä niitä hommia luvallisesti. Välillä on vaikea uskoa omia ajatuksiani. :D Eivät nämä voi olla saman Jonaksen ajatuksia!

Samalla olen pohtinut kahden muun ihmisen kanssa uutta yritystä, jonka olimme viittä vaille pystyttämässäkin syyskuussa. Olen tehnyt vapaaehtoishommia eräälle espoolaiselle startupille. Olen pysytellyt kartalla IT-alan kehityksestä. Olen jatkanut oman koulutuskonseptin kypsyttelyä.

Olen siis ollut työtön kyllä, mutta en voi sanoa olleeni toimeton. Tietyllä tavalla olen uudistanut ja monipuolistanut itseäni tänä vuonna enemmän kuin piiiitkään aikaan.

Ensi vuonna tulen aloittamaan omien koulutusten pitämisen Majatalossa. En tiedä kaikkia yksityiskohtia vielä, mutta tiedän, että haluan opettaa muille ihmisille selviytymistaitoja digitalisoituvassa maailmassa. Samalla jatkan analogisen maailman selviytymistaitojen opettelemista. Se on kova paikka, koska digitaalisessa maailmassa asiat voi helposti suunnitella uusiksi puhtaalta pöydältä. Uudelleen aloittamisen hinta ei ole kovin suuri. Yleensä sen rahalliset kustannukset eivät ole suuret. Materiaalisia kustannuksia ei juuri ole. Mutta analogisessa maailmassa, jossa elämme, saatat polttaa munakkaan pohjaan tai sahata liian ison palan pois laudasta, jolloin sekä käyttämäsi aika että materiaalit menevät hukkaan. Uudelleen aloittaminen on kallista. Asioiden simuloiminen ja testaaminen ei (vielä) ole mahdollista niin kuin digitaalisessa maailmassa. Mokien tekeminen on kallista, etenkin henkisesti.

Mutta oppiminen on vaivan arvoista, koska kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin. Voi olla, että internet jonain päivänä lakkaa olemasta ja käytännön taidot ampaisevat yhtäkkiä kysynnän keskiöön. Mutta se ei ole ajankohtaista eikä edes todennäköistä. Siksi panostan digitaalisten taitojen opettamiseen. Mutta elämässä on hyvä olla tasapainoa ja analogisista taidoista on paljon iloa. Pahvinen kortti ilahduttaa enemmän kuin e-kortti. Musiikkiesitys livenä koskettaa eri tavalla kuin Youtube-video. Puusta käsin rakennettu jakkara on kauniimpi kuin 3D-tulostettu muovijakkara.

Olkoon vuosi 2016 siis tasapainon etsimisen vuosi. Digitaalisen ja analogisen maailman väliltä, työllistymisen ja työttömyyden väliltä, mukavuuden ja epämukavuuden väliltä.

tasapaino

Yksi niistä taidoista, joita aion hankkia, on piirtämisen taito. Tässäkin haluan yhdistää digitaalisen ja analogisen maailman: haluan piirtää kynällä, käsin, mutta digitaalisella piirtopöydällä. Silloin pystyn ilmaisemaan itseäni visuaalisesti vapaammin kuin yhdistelemällä köykäisiä nettikuvia. Valokuvaaminen on toinen kasvava intohimo…

Artikkelikuva: yhdistelmä kuvista Wikimediasta ja Flickristä.

Kirjoita kommentti