Skip to content
Sivupoluilla

Miten selviytyä 30-vuotiaaksi

Täytin menneenä viikonloppuna kolmekymmentä. Juhlinnan keskellä muistelin miten usein myrskyisten teinivuosien keskellä tuli mietittyä, että kasvan varmasti onnellisemmaksi mitä vanhemmaksi tulen. Ah, kuinka oikeassa teini-Tiu olikaan. Siinä missä monet viettävät kolmekymppisensä kriisien saatossa, olen itse viettänyt ne onnellisen tietoisena siitä että tämä ikä sopii minulle täydellisesti.

Syntymäpäiväaamu.

Koska 30:n täyttäminen näyttäisi laukaisevan jonkinlaisen geneettisen retrospektiivihäiriön, tunsin pakottavaa mielihalua julkaista syntymäpäiväni kunniaksi kehittelemäni tee-se-itse -selviytymisstrategian. Strategiani ansiosta olen pärjännyt tähänkin autuaaseen ikään asti menettämättä järkeäni, nauruani tai rakkauttani ihmiskuntaa kohtaan.

Toisin kuin usein luullaan, en ole alun alkaen mitenkään ”peruspositiivinen”-ihminen. Olen perinyt isältäni (yli)analysoivan mielen ja äidiltäni tietynlaisen sydämessä elävän arkuuden. Kun nämä kaksi asiaa yhdistää, on helppoa löytää itsensä tilanteesta jossa ajoittain märehtii jokaista sielun sisäistä asiaansa tavattoman paljon. Kunnon pragmaatikkona kuitenkin uskon, että kaikki asiat ovat opittavissa ja muokattavissa kunhan niitä varten valitaan oikeat työkalut ja – mikä tärkeintä – ryhdytään hommiin.

”Inaction breeds doubt and fear. Action breeds confidence and courage.
If you want to conquer fear, do not sit home and think about it. Go out and get busy.”

Dale Carnegie

Kun siis löydän itseni elämäntilanteesta jossa missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja tulevaisuus näyttää synkältä, avaan internetin ja:

1. Etsin ongelmaa käsitteleviä kirjoja

2. Opiskelen ja keskustelen oppimastani

3. Annan itselleni aikaa soveltaa oppimani käytäntöön

Siinä se. Toimii joka-ikinen-kerta.

Tämän simppelin järjestelmän avulla olen aikoinani taklannut teini-iässä ilmentyneet paniikkikohtaukset, ”parantunut” tinnityksestä, saanut rauhan kehonkuvani suhteen, oppinut lopettamaan turhan huolehtimisen/analysoimisen/märehtimisen ja jopa löytänyt itselleni hoidon sairauteen, jonka suhteen lääkärit jättivät minut täysin yksin. Kylkiäisenä onnistuin auttamaan paria tuhatta muutakin potilasta sairauden kanssa.

Mikä parasta, kyseinen strategia on opettanut minulle käytännön tasolla asioita, joiden oppimiseen minulla olisi varmasti muuten mennyt huomattavasti kauemmin. Oppitunnit ovat olleet rankkoja, mutta täysin työn arvoisia. Mitään niistä en kadu ja ihme kyllä kaikista niistä olen kiitollinen. Tässä siis 30-vuotisen elämäni tärkeimmät oppitunnit:

Tieto ei lisää tuskaa

You can discover what your enemy fears most by observing the means he uses to frighten you.

– Eric Hoffer

Tai oikeastaan se voi tehdä sitä aluksi, mutta lupaan että se helpottaa heti kun pääset ensimmäisen kynnyksen yli. Tiedosta tuleva tuska ei ole mitään verrattuna tietämättömyydestä kumpuavaan pelkoon. Hyvin valaistussa mielessä ei riitä pimeitä nurkkia möröille.

Omasta elämästä esimerkkiin: Junnuna kävin läpi ajanjakson jolloin taistelin paniikkikohtausten kanssa. Ne, jotka eivät moisia ole kokeneet, eivät välttämättä tajua että elämä on jatkuvaa ”paskat lahkeessa”-tunnetta niiden kanssa. Se on yhtäjaksoista pelon pelkäämistä ja neuroottista itsetarkkailua. Elät hirviön kanssa jolla tuntuu olevan kaikki valta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistasi.

Etsiessäni lopulta jotain helpotusta ahdistukseeni oli ensimmäinen etappini luonnollisesti internet. Virhe. Voin näin jälkiviisaana sanoa ettei internet kaikessa mahtavuudessaan ole se kaikkein paras paikka aloittaa itsetutkiskelua, paristakin syystä:

1. Ilman kunnollisesti kehittynyttä sisäistä suodatusjärjestelmää on helppo uskoa todeksi kaikki maallinen paska jota netti on tulvillaan. Juuri kohtauksesta selvinneenä et varmasti halua lukea ”lohduttavia” ”tutkimuksia” joiden mukaan paniikkikohtauksista kärsivä ihminen ovat 101% suuremmassa riskissä kuolla nuorena ja ilman ystäviä, kehittää kolmas nänni tai tulla avaruusolioiden kaappaamaksi.

2. Foorumeiden tuoma vertaisapu on usein pelkästään muiden sairaiden voivottelua, selkääntaputtelua ja uhrin asemassa vellomista. Pahimmillaan se voi olla jopa jonkun ongelman oikeuttamista – esimerkiksi anoreksiaan sairastuneet ihmiset oikeuttamassa laihdutustekniikkansa tehokkuutta/tarpeellisuutta. Herkistyneessä tilassa ei siis kannata vastaanottaa neuvoja ihmiseltä a) jota et ikinä ole tavannut, b) jonka historiasta sinulla ei ole hajuakaan ja c) jolla ei ole antaa rakentavia ohjeita (tarkoittaen: ”olin tuossa tilanteessa joskus, tässä ohjeet miten selviydyin”).

3. Internet tarjoaa itsediagnoosipohjan joka voi väärinkäytettynä johtaa seuraavaan tilanteeseen:

Jostain on kuitenkin aina aloitettava ja silloin on helpompi muistuttaa itseään, että kaikki tämä on juuri sitä tietoa joka tuottaa sen ensimmäisen tuskan. Siihen on helppo lamaantua, mutta se on tärkeä merkki siitä, että olet ainakin ottanut ensimmäisen askeleen kohti ongelmasi kohtaamista ja siten sen ratkaisemista. Kun jatkat tutkimista ja kehität samalla suodatusjärjestelmääsi, löydät sen tiedon josta on sinulle oikeasti käytännön hyötyä. Monen kokeilun jälkeen löysin aikoinani David D. Burnsin kirjoittaman kirjan, When Panic Attacks, joka lopuksi antoi viimeisen pisteen ahdistukselleni. Pidin kirjaa hyllyssäni vielä vuosien ajan antamassa rohkaisua, jos vaikka eksyisin uudelleen. Sopivan ajan jälkeen lahjoitin sen ystävälleni, joka löysi siitä myös apua.

Vuosia myöhemmin kiinnostuin myös tieteellisemmästä näkökulmasta pelkoon. Pohdin pelon ympärillä pyöriviä ajatuksia ja sitä, miksi mieleni päätti pelätä joitain asioita enemmän kuin muita. Löysin silloin Daniel Gardnerin kirjan, The Science of Fear, jota suosittelen kaikille ylihuolehtiville ihmisille joiden perspektiivi ja todellisuudentaju tuntuvat joskus hämärtyvän. ;)

Et ole ikinä yksin

“A man only learns in two ways:

One by reading, and the other by association with smarter people”

-Will Rogers

Monet muutkin ovat painineet samojen ongelmien kanssa kuin sinä. Et ole ikinä ainoa maailmassa joka ajattelee asioista tietyllä tavalla. Kun olet monien tunteiden vietävänä ja elämässä ei tunnu olevan suuntaa, on helppo ryhtyä etsimään tietä lohdutukseen oman napansa ympäriltä. Luulemme että tuskamme on yksilöllistä ja siksi jotenkin oikeutettua. Usein myös ajattelemme että tuttu tuska/valitus/ongelma on jostakin syystä parempi kuin hypähdys tuntemattomaan. Vaikka oma napa tuntuukin kaikkein tutuimmalta, on järkevää aloittaa tutustuminen muiden napoihin. Niiden ympäriltä löytyy aina tienviittoja vanhoilta poluilta uusiin, ja näkökulmia joita et aikaisemmin osannut edes kuvitella.

Omasta elämästä esimerkkiin: Vuosien pyöriminen konemusiikkipiireissä ilman kunnollista kuulosuojausta teki lopultakin tehtävänsä, ja eräs hiljainen hetki kuulin tinnitykseni. Samanaikaisesti vuosien pelottelu tinnityksen vaarallisuudesta ja pelottavuudesta ”parantumattomana” ja ”lopulta hulluksi tekevänä” vaivana iski tajuntaani. Sen jälkeen en oikeastaan muuta voinutkaan tehdä kuin tarkkailla tätä päänsisäistä ääntäni.

Ahdistukseni saavutti lopulta sen verran korkeat taajuudet (höhö) että päätin käynnistää selviytymistrategiani. Tutkimuksissani törmäsin lopulta artikkeleihin joissa tuotiinkin aivan erilainen näkökulma tinnitykseen. Sain selville etten ole ainoa ihminen maailmassa joka kuulee tämän äänen, ja mikä vielä parempaa, me kaikki pystymme kuulemaan sen.

Keskusteltuani Jonaksen kanssa asiasta hänkin sanoi että kuulee korviensa soivan hiljaisuudessa. Penättyäni häneltä kuinka kauan hän sitä on kuullut, kävi ilmi että hyvin nuoresta asti – häntä ei vain ole kiinnostanut. Isoveljeni sanoi myös samaa. Opin lopulta että satuin olemaan vain yksi niistä ihmisistä, jotka kokevat äänen pelottavana ja stressaavana, eikä vain luonnollisena osana elämää. Ai? Se olikin psykologinen vaiva? Hah! Tuttu juttu, näiden ongelmien suhteen minulla oli jo hyvät taidot! Tilasin pari kirjaa, otin niistä opikseni ja seuraavaksi tarvitsin vain aikaa asian sisäistämiseen ja ajatuskulkuni uudelleensuuntaamiseen.

Lopullinen opetus napani kaivelemisesta tuli eteeni pari kuukautta sitten, kun aloin tuntea olevani sen verran vahvoilla vesillä orientoitumiseni kanssa, että ryhdyin puhumaan tinnityksestä muiden ihmisten kanssa. Kertoessani tinnityksen harhauskomuksista eräälle Australian aboriginaalien parissa kasvaneelle tutkijalle/seikkailijalle, hän kuunteli sanojani tavallista intensiivisemmin. Jälkeenpäin hän naurahti ja sanoi:

”Onpas mielenkiintoista kuulla että länsimaissa koetaan tinnitys sairautena. Itse olen kuullut tätä ääntä koko elämäni ja käyttänyt sitä usein työkaluna tutkiessani ympärillä olevaa maailmaa. Minulla ääni pahenee aina, kun olen alueella jossa on tapahtumassa jonkinasteinen luonnonkatastrofi, joten se on minulle hengissäpysymisen työkalu. Miksi siis suhtautua siihen pahana?”

Vaikka en allekirjoittanut samaa teoriaa tinnityksestä alkuunkaan, keskustelu kuitenkin muistutti minua siitä, miten eri tavoin ihminen pystyy suhtautumaan ongelmiinsa, ja miten paljon voimme oppia ihmisiltä jotka ovat löytäneet rakentavan ratkaisun niihin.

Sinä olet oma ihmeesi

”Success is a frame of mind, achievement is a frame of mind, joy is a frame of mind, wealth is a frame of mind. Are you getting it? These things are results, not causes. Read that again 50 times.”

-Scott Abel

On niin houkuttelevaa jäädä pyörittelemään peukaloitaan ja odottamaan että Joku Muu™ ratkaisisi ongelmasi. Itse kuitenkin olen huomannut, että on todennäköisempää nähdä nunna bikineissä kuin saada jotakin laittamatta tikkua ristiin pyytämättä. Pyytämisen jälkeenkin voit joskus jäädä ilman apua joten on parempi ryhtyä kasvattamaan uskoasi omiin voimiisi. Jos siis haluat saada ihmeen, sinun täytyy ensin tehdä kaikki voitavasi sen eteen: Jos se vaatii opiskelua, opiskele; jos se vaatii muutosta, muuta; jos se vaatii kylvämistä, kylvä; jos se vaatii aikaa, anna aikaa. Jos teet kaiken minkä pystyt, olet jo tehnyt suuren osan työstä joka vaaditaan ihmeen ilmentymiseen.

Omasta elämästä esimerkkiin: 21-vuotiaana löysin itseni sairaalasta. Takana oli kaksi viikkoa koomaa koska kaikki, mitä söin, tuli puolessa tunnissa läpi. Viikon päästä minut oli jo diagnosoitu: sairastin Gravesin tautia, autoimmuunisairautta jossa omat soluni ryhtyivät imitoimaan aivolisäkkeen tuottamaa TSH-hormonia kehossani, joka taas sai kilpirauhaseni ylikierroksille. Pari viikkoa siitä eteenpäin ongelma oli jo ”hoidettu” syöttämällä minulle radioaktiivista jodia ”juuri sen verran” että se kerääntyi vain kilpirauhaseeni ja lopetti sen koko toiminnan. Koko aineenvaihduntaani ylläpitävä päärauhanen oli siis käytännössä tapettu. Löysin itseni hyvin nuorena tilanteesta, jossa olin täysin sinisilmäisesti luottanut minua hoitaneisiin lääkäreihin, minkä johdosta seuraavat kaksi vuotta olivat viedä henkeni ja minkä takia olen loput elämästäni riippuvainen lääkkeestä jota ilman en pysy elossa.

Koska kilpirauhassairaudet vaikuttavat aivan koko kehoon, niiden hoitaminen on monimutkaista ja edelleen ikävän vanhanaikaista. Radiojodihoidon jälkeen, kun aloin saada koko aineenvaihduntani lääkepurkista, ei otettu huomioon että kehoni tarvitsisi hiukan enemmän kuin yhden synteettisesti valmistetun hormoniannoksen päivässä, vaikka se ennen oli saanut useaa erilaista hormonia päivän aikana annosteltuna. Lihoin puolessa vuodessa 25 kiloa, hiukseni harvenivat ja ihoni meni niin kuivaksi että vuodin verta polvista ja kyynärpäistä. Muistini pätki ja minulla oli lopulta vaikeuksia pysyä hereillä ja tarkentaa katsettani koska tuntui, että pääni oli jatkuvasti ilmapallon sisällä. Se oli pelottava paikka olla yksin. Menetin kaiken hallinnan ennen niin terveestä ja mukiinmenevästä kehostani ja olin pikkuhiljaa kadottamassa elämänhaluni. Ikävä kyllä kokemukseni lääkäreiden kanssa pahensi asiaa. Kohtelu oli useimmiten etäistä, pahimmillaan henkisesti väkivaltaista. Oireilleni tuhahdeltiin tai ne luokiteltiin ”luulosairauksiksi”. Kun kävelin kotiin itkien eräältä Suomen kuuluisimmista endokrinologeista – joka oli vain katsonut labra-arvojani (eikä kertaakaan silmiini), sanonut että olen terve ja lähettänyt minut kotiin 120 euron laskun kanssa – tajusin että olin täysin oman onneni nojassa.

Epätoivoni oli jo alkanut olla laatua ”kuole tai tee jotain” joten mitä siinä tyttö voi tehdä? Käytin siis seuraavan kahden kuukauden aikana kaiken vapaa-aikani intensiiviseen opiskeluun. Kuntoni oli sen verran huono etten oikein muuta olisi jaksanut tehdäkään. Tilasin kaikki kirjat Amazon.com:ista mitä sairaudesta oli kirjoitettu ja kahlasin läpi aivan kaikki lääketieteelliset artikkelit mitä löysin. Samalla dokumentoin kaiken mitä kehossani tapahtui. Kirjoitin kaiken oppimani ylös sillä en voinut luottaa muistiini. Opin miten väärin minua oli hoidettu ja mihin suuntaan minun pitäisi seuraavaksi mennä. Lääkitys jota söin oli täysin riittämätön ylläpitämään kehoni elintoimintoja, ja tarvitsisin vaihtoehdon josta kehoni saisi kaikkia puuttuvia hormoneja, ei vain yhtä. Sain selville että tällainen lääke oli olemassa, mutta sitä sai vain erikoisluvalla ja apteekin tietojen mukaan sitä söi vain kymmenisen potilasta koko Suomessa.

Sain myös selville, että en ole yksin. Oli muitakin jotka olivat samassa jamassa. Netti oli pullollaan potilaita jotka olivat käyneet läpi vielä pidemmän ja pahemman raiskauksen kuin minä. Koko sairauden takaa paljastui laaja potilastuki– ja lääkäriyhteisö joka teki ahkerasti töitä hoidon päivittämisen ja laajentamisen kanssa. Lääketieteelliseet rattaat pyörivät vain kiduttavan hitaasti. Julkaisin kaiken oppimani kansankielellä nettiin samalla kun jatkoin taisteluani paremman hoidon puolesta. Sinnikkyyteni palkittiin sillä löysin lopulta rohkean lääkärin, joka kuunteli oireitani, oli parantavasti läsnä ja kirjoitti minulle reseptin lääkevaihtoon mutisten ”Tämähän on ihan selvä juttu, miten tätä ei kukaan aikaisemmin tajunnut”. Aloitin lääkkeen annostelun omien olotilojeni mukaan, lääkärini siunauksella, sillä virallista ohjenuoraa ei ollut.

Uuden lääkkeen aloituksen jälkeen meni hiukan yli vuosi ennen kuin kehoni oli kokonaan parantunut läpikäydystä pahoinpitelystä ja tunsin oloni taas omaksi itsekseni. Piti opetella hiukan kärsivällisyyttä. Parannusta tapahtui kokoajan, mutta sain oppia että olin selvästi aliarvioinut huonosta hoidosta tulleet vauriot ja yliarvioinut kehoni palautumiskyvyn. Jatkoin kuitenkin ahkerasti tukifoorumilla kirjoittelua ja tein parhaani muiden potilaiden auttamiseksi. Päivittelin kirjoittamaani tietopakettia sitä mukaa kun opin lisää. Olin 25-vuotias kun lopulta koin, että on aika irrottautua potilastukitoiminnasta ja ottaa takaisin ne nuoruuteni vuodet, jotka menetin sairaudelleni. Kun lähdin, rekisteristä löytyi jo 500 uutta lääkettä käyttävää potilasta. Monille se oli pelastus. Tänä päivänä tiedän että tilanne on mennyt eteenpäin koska markkinoille on jo tullut toinenkin vastaava lääke kasvavaa kysyntää täyttämään.

Ennen maailmanympärysmatkaani kävin uusimassa reseptini uudella lääkärillä. Ennen kuin poistuin vastaanotolta, hän ojensi minulle netistä tulostetun version julkaisemastani tekstistä sanoen ”Tämä sinun kannattaa nyt lukea, se on täynnä hyvää tietoa sairaudestasi. Hyvää matkaa!” Hymyilytti koska muistin mitä on olla oma ihmeeni.

Tunteet ovat vain tunteita

Instead of allowing ourselves to indulge in occurrences of strong emotions, we should work at decreasing our propensity toward them. If we ask ourselves whether we are happier when angry or when calm, the answer is evident.

-Dalai Lama

Tunteet ovat aina vain tunteita. Meillä kaikilla on ajatuksia jotka laukaisevat tunteita, mutta se ei tarkoita että jokaiselle tunteelle pitäisi aina tehdä jotain, niiden kanssa voi vain olla. Tunteiden kanssa eläminen rakentavasti on asia jonka voi oppia, ihan niin kuin polkupyörällä ajaminenkin. Tunteet eivät myöskään määrittele meitä (tai ulkopuolista maailmaamme) ja vaikka jotkut tunteet ovat toisia voimakkaampia – ja voivat kestää pitkäänkin – ne eivät siltikään ikinä ole ikuisia.

Tähän jälkimmäiseen on joskus todella vaikea uskoa – varsinkin silloin kun olet yksin synkimpien ja pelottavimpien tunteittesi kanssa. Joskus ne voivat tuntua niin ylivoimaisilta ja sielun nielaisevilta, ettei usko helpompaan huomiseen edes pilkahda mieleen. Yhtä vaikeaa se on muistaa silloin kun olet onnellisuutesi huipulla. Silloin on helppo kuvitella että ”tätä tämän pitäisi olla ikuisesti ja jos ei ole, olen epäonnistunut.” Mutta ei huolta, onnellisuudenkin meneminen ja tuleminen on OK.

Kun kaikki tämä on uponnut kaaliin, voi ryhtyä käyttämään aikaansa vielä rakentavammin ja harjoitella toleranssia tunteitaan kohtaan. Tämä auttaa venyttämään sitä Taon opeista kuuluisaksi tullutta hetkeä tunteen ja toiminnan välissä, jossa voit valita välittömän reagoimisen sijaan jotain vähemmän vahingollista. Kuten vaikkapa vain chillaamista.

Chilling out. (original:http://piccsy.com/2010/08/omm-master-zen/)

Omasta elämästä esimerkkiin: Kehonkuvansa kanssa taisteleminen vaatii juuri näiden taitojen opettelua. Oman itsensä hyväksyminen alkaa siitä, että uskalletaan ottaa vastaan kaikki tunteet sellaisina kuin ne tulevat, turvautumatta heti syömiseen, syömättömyyteen tai himotreenaamiseen. Itse en onneksi ikinä vienyt kehonkuvataistelujani niin pitkälle, että olisin tuottanut sillä pysyvää vahinkoa terveydelleni. Mutta en minäkään ilman taisteluja kuitenkaan ole selvinnyt. Omat kipeät kohdat olivat suurimmaksi osaksi tulosta omilta vanhemmilta opitusta hullunkurisesta suhtautumisesta terveyteen ja ruokaan sekä sekaantumisesta liian moneen ”sinun pitäisi olla kauniimpi” -poikaystävään. Pahin lipsahdukseni tuli kilpirauhassairauteni paranemisprosessin aikana. Ajauduin kuminauhailmiöön, koska sairastumisesta traumatisoituneena päättelin, että optimoimalla terveyteni täydellisesti en ikinä sairastuisi mihinkään. Alkuperäinen ajatus oli jalo, mutta vääristyi ajan, pelkojeni ja väärän seuran myötä täydelliseen tyyppiesimerkkiin ylitreenaus-ylensyönti-häpeä-kierteestä. Olin fyysisesti elämäni parhaimmassa kunnossa, mutta henkisesti täysin kujalla. Viimeinen naula arkussa oli kun huomasin että kuukautiseni olivat olleet kadoksissa jo jonkin aikaa. Katsoin itseäni peiliin ja totesin että olin eksynyt matkalla.

Loppujen lopuksi kolme asiaa osoittautuivat avaintekijöiksi kaksi vuotta kestäneessä paranemisprosessissa:

1. Kuten ei varmaan tule yllätyksenä: selviytysmistrategiaani turvautuminen eli aiheen maaninen opiskelu. Varsinkin Scott Abelin kirjoittama ”The other side of the mirror” napsahti hyvin lähelle sydäntä. (Scottin asenne ja muutkin kirjoitukset hänen blogistaan ovat kaikin puolin hyvää luettavaa kaikille fitness- ja kehonrakennuspiireissä pyöriville, kuin myös niille jotka ovat kehokuvansa suhteen hakoteillä.)

2. Löysin sisältäni nalkuttavan äänen joka oli liian ylpeä lannistuakseen ”johonkin niinkin tyhmään kuin syömishäiriö”. En halunnut toistaa vanhempieni virheitä. Olin aivan varma että elämästäni löytyisi parempaakin tekemistä kuin jatkuva ruuan ajattelu ja jatkuva emotionaalinen reagoiminen syömisiini. Tämä ei toki pienentänyt työn määrää mitenkään, mutta helpotti kivisempien kohtien läpi matkaamista.

3. Opettelin rakastamaan itseäni niin paljon, etten enää tyytynyt vähempään: etsin itselleni miehen joka rakasti minua yhtä paljon kuin minäkin, ja juuri sellaisena kuin olen. (Tähän aiheeseen liittyen suosittelen kirjaa Undefended Love.). Itsensä rakastaminen on monelle koko elämän mittainen prosessi. Meidän kun pitäisi opetella rakastamaan itseämme joka ikisessä tilanteessa. Veikkaan että elämä tulee minunkin eteeni heittämään tarpeeksi oppimistilanteita, mutta tällä hetkellä rakastan itseäni ainakin näiden asioiden äärellä. Meni pari vuotta oppia, mutta kun vierellä oli joku joka uskoi täysillä että olen sen arvoinen niin se helpotti.

Andrew Adlerin sanoin:

”Tämä keho, joka on sinulle annettu, tulee olemaan kanssasi koko elämäsi ajan. Voit rakastaa tai vihata sitä, hyväksyä sen tai hyljeksiä sitä – se on kuitenkin ainoa keho jonka elinaikanasi saat. Se tulee olemaan kanssasi ensimmäisestä henkäyksestäsi viimeiseen sydämenlyöntiisi. Koska sitä ei voi palauttaa tai hyvittää, on elintärkeää, että opit muuttamaan suhtautumisesi kehoosi pelkästä kulkuvälineestä rakkaaksi elämänkumppaniksi. Suhteesi oman kehosi kanssa tulee toimimaan pohjana kaikissa elämäsi merkittävimmissä kanssakäymisissä.

Ensimmäisen säännön haaste on tehdä rauha kehosi kanssa, jotta se voisi toteuttaa tarkoitustaan hyväksymisen, itsensä rakastamisen, kunnioituksen ja mielihyvän opettajana mahdollisimman tehokkaasti. Jokainen meistä käy läpi tämän oppitunnin ennen kuin pystymme jatkamaan matkaamme eteenpäin kohti menestyksekkäämpää ja tyydyttävämpää elämää.”

Loppukaneetti

Seuraavat 30 vuotta tuovat varmasti vieläkin arvokkaampia opetuksia. Tuskin jaksan odottaa!

 

PS: Olen myös oppinut että vesimelonin syöminen suihkussa on hauskinta. Kannattaa kokeilla.

Kommenttien RSS-syöte
9 kommenttia
  1. Kirjoitettu 10 huhti 2012 klo 04:36 | Ikilinkki

    Kiitos rakas Tiu. Viisasta ja ilosta soljuvaa tekstiä taas. Minä olen sinulta oppinut, että vanhempien ei todellakaan pidä yliarvioida kykyään pilata lastensa elämää ;) Ihanaa oppia lapsiltaan.

    • Kirjoitettu 10 huhti 2012 klo 09:43 | Ikilinkki

      Joo, omien lapsiensa kohtaaminen vuosien mokailun jälkeen on varmasti halvaannuttavan pelottavaa, mutta sulta mä opin luottamaan siihen että kuinka suuri kuilu tahansa voidaan kuroa kiinni kunhan vaan uskalletaan ja halutaan lähteä niitä kuilun reunoja koskettelemaan:)

  2. Pauliina
    Kirjoitettu 10 huhti 2012 klo 06:07 | Ikilinkki

    Kauniisti, ihanasti kirjoitettu teksti – kiitos, että jaoit nämä asiat. Itse olen tykästynyt buddhalaiseen ajatukseen siitä, että jokainen vastoinkäyminen tulisi ottaa kiitollisuudella vastaan, koska ne ovat niitä hetkiä, joissa voimme kehittyä. Kun tämän vain aina muistaisi ensimmäisenä silloin, kun asiat alkavat mennä vyörynä alamäkeen. Ja kaikista järkyttävistä tapahtumista huolimatta – ja osittain ansiosta – sinusta on tullut noin upea ja kaunis kolmekymppinen neito! :) Sinun kanssa on aina ihana jutustella, toivottavasti saamme vielä montaa hyvää keskustelua elämän mutkissa, niin merkityksellisistä kuin vähemmän merkityksellisistä asioista. Nauruntäyteistä matkaa eteenpäin! :)

    • Kirjoitettu 10 huhti 2012 klo 09:49 | Ikilinkki

      Toi kiitollisuuden muistaminen on tosi hankalaa juuri silloin kun sattuu kaikista eniten. Itse olen huomannut että vaikka sitä ei muista paikan päällä niin sen muistaminen jälkeenkin päin helpottaa. Sitten toiston kautta se väli tuskan ja muistamisen välillä pienenee ja pienenee kunnes lopulta tulee se päivä kun muistaa sen sen tuskan keskellä ja pystyykin muuttamaan suhtautumistaan heti, eikä jälkiviisaana:)

      Kiitos kauniista sanoista <3

  3. Kusti
    Kirjoitettu 10 huhti 2012 klo 06:23 | Ikilinkki

    Kiitos Titiu!
    Onpa välillä riipaisevaa, mutta silti niin epäsuomalaisen positiivista oman elämänsä tarkastelua. En edes tällä kertaa keksi yhtään latistava kommenttia ja se on jo aika kummallista:). Paljon innon, kiinnostuksen ja loputtoman opiskelun täyttämiä päiviä sinulle seuraaviksi 60 vuodeksi, missä päin palloamme sitten fyysisesti oletkin tällä hetkellä!

    • Kirjoitettu 10 huhti 2012 klo 09:53 | Ikilinkki

      Kusti! Me ei olla nähty ihan liian pitkään aikaan! Sun lapset on varmaan jo Suomen jalkapallojoukkueessa tms? :P Sano kauheasti myös terveisiä lapsiesi kauniille äidille <3 Te ootte mun mielessä aika yllättävän usein verrattuna siiheen että viime tapaamisesta on jo vuosia. Olette tehneet hyvän muistijäljen!

  4. Sanna
    Kirjoitettu 11 huhti 2012 klo 19:42 | Ikilinkki

    Kulti, ihan itku tuli, kun luin tekstisi.
    Ihana sinä, olet tehnyt itsestäsi ja elostasi kauniin ja hyvän.
    Olen rikas, kun saan tuntea sinut. Vähän kyllä harmittaa ne 23 menetettyä vuotta ;) .

    • Kirjoitettu 14 huhti 2012 klo 13:30 | Ikilinkki

      Elä harmittele Sanna rakas! Ollaan vaan onnellisia että nyt rikastutamme toistemme elämiä ja keskitytään tähän ja tulevaan <3 Olet rakas ja ihana että kuulut perheeseemme!

  5. Kirjoitettu 31 touko 2012 klo 23:18 | Ikilinkki

    Loistavaa tekstiä. Oon silmäillyt teidän muitakin tekstejä ja ilahtunut. Rohkaistunut ja saanut toivoa. Synkimmillä hetkillä valo loistaa kirkkaasti…

    Kiitos teille.

Kirjoita kommentti