Skip to content
Sivupoluilla

Ensimmäisiä kuulumisia: Elossa ollaan

Matkablogin päivittelemisen ahdistus on aidoimmillaan kun kolme viikkoa matkan alkamisen jälkeen kaivaa vihdoinkin koneensa esiin, jotta voisi vain tuijottaa ruutua tietämättä mistä aloittaisi. Viime vuosi matkaa odotellessa meni jostain syystä aivan järjettömän nopeasti ja ennen matkaa ihmisiltä tuli varoituksia että vuosi tien päällä menisi yhtä nopeasti. Ei mene. Tämä aika tien päällä on lähinnä tuntunut kolmelta kuukaudelta kuin viikolta.

Ajan nopeutuminen näyttäisi olevan suorassa suhteessa tuttuuden tunteen kanssa. Mitä tutumpia asiat ovat, sen helpompi on vain siirtyä rutiinista toiseen ilman sen kummempaa vaivaa. Aina välillä vain havahtuu että ”Kappas, nyt onkin jo perjantai”. Toisin käy kun kaikkia aisteja pommitetaan jatkuvasti uusilla ärsykkeillä: on pakko keskittyä vain tähän hetkeen jotta asiat saa pureskeltua kunnolla. Pureskelu taas ilmiselvästi sitten hidastaa aikaa. Kumma juttu.

Kukkafestivaali Chiang Maissa joka vei viimeisetkin työasiat pois mielestä. (Näitä kuvia voi muuten klikkailla isommaksi)

Jokapäiväisestä oravanpyörästä pois hypähtäminen on ollut ihmeellisen vaivatonta. Kestiköhän edes viikkoa kun viimeisetkin työhön liittyvät ajatukset olivat kadonneet ja suurin osa normaaleista arjen huolista unohtuneet. Harjoittelemme kuitenkin ilmiselvästi vielä kunnolliseen matkamoodiin menemistä sillä jokaisen siirtymisvaiheen aikana (esim. bussilla) tulee aina mietittyä että ”Huhhhuh, mitenköhän jaksamme tätä kokonaisen vuoden”. Kaikki näyttää, tuoksuu ja kuulostaa niin erilaiselta ja saa jatkuvasti opetella sietämään sitä epämukavaa tunnetta joka tulee omien mukavuusrajojen ulkopuolella liikkumisesta ja jatkuvasta epävarmuudesta seuraavasta päämäärästä. Sitä huomaa tekevänsä aika paljon sen eteen, että löytää edes jotain turvallisia rutiineja ympärilleen joiden lomasta on avoimempi uusille kokemuksille. Useasta jännäkakasta huolimatta olen rakastanut jokaista päivää ja kokemusta. Olen ihan varma, että kun opettelee sietämään epämukavuutta tarpeeksi kauan, alkaa sekin tuntua rutiinilta. Parempi siis nauttia tästäkin niin kauan kun sitä kestää.

Seikkailu kohti Chiang Rai:ta


View Larger Map

Tähän astisiin jännittävimpiin kokemuksiin kuuluu kolmen tunnin hikoilu Chiang Maista täysin tuntemattomaan Chiang Raihin täpötäydessä bussissa jossa istuimme ihmetellen sysipimeää vuoristoviidakkoa, ilmastoinnin puutetta ja sitä kestääkö rakko, mielenterveys ja bussin moottori perille asti. Varmaan aika peruskamaa monelle kokeneemmalle maailmanmatkaajalle, mutta itse kun ei vielä tiedä yhtään missä omat sinnikkyyden ja murtumisen rajat menevät niin tuli ehkä hiukan ylianalysoitua tilannetta.

Kuten kaikkien muidenkin jännittävien hetkien kanssa on tähän mennessä käynyt, niin tuonkin kokemuksen jälkeen kaikki vain yksinkertaisesti järjestyi parhain päin. Perille päästiin ja vastaanottamassa olleet tutut suomalaiset naamat sulattivat loputkin huolet pois. Kyseinen seikkailu vei meidät viettämään 1,5 viikkoa New Life Foundationissa jossa tuli tehtyä vapaaehtoistyötä aivan mahtavien tyyppien kanssa.

Paikka toimii kansainvälisenä kuntoutusyhteisönä ihmisille jotka ovat kärsineet masennuksesta, hyväksikäytöstä, huumeongelmista tai muista riippuvuuksista. Apua hakevat ihmiset (joita kutsutaan residenteiksi) sitoutuvat ohjelmaan ainakin kuukaudeksi sen jälkeen kun ovat todistaneet olleensa kuivilla vähintään 15 päivää. Paikka tekee yhteistyötä paikallisen munkkiluostarin kanssa jonka kautta monet residentit käyvät ensin puhdistamassa kehonsa. Residentit osallistuvat paikan ylläpitoon siinä missä vapaaehtoistyöntekijätkin ja päivän ohjelmat ovat pitkälti valmiiksi suunniteltuja. Hieman yli viisi herääminen meditaatioon ja joogaan, kolme ruoka-annosta päivässä ja välissä työntekoa täydellisissä puitteissa, lämpimän auringon alla, päivittäisiä parantumista tukevia sessioita ja ajottaista vapaamuotoista ohjelmaa tai chi:stä höyrysaunaan, thai-kielen tai -hieronnan oppimiseen, uimiseen, koripalloon ja yleiseen sosialisoimiseen. Koko homman selkäranka on mindfulness-harjoittelu ja tässä hetkessä olemisen opettelu.

Aivan mahtava konsepti siis kaiken kaikkiaan. Käteen jäi kourallinen yhteystietoja ympäri maailmaa (joita tulemme käyttämään varsinkin jenkkeihin saapuessamme) ja monta uuden ystävyyden siementä. Jos omaat englanninkielen taitoja, Jonas kirjoittaa parhaillaan hiukan enemmän omia kokemuksia kyseisestä Foundationista, pousti julki piakkoin:)

Jonas ja Jonathan intensiivisesti työnteossa. Jonathan jäi sitten New Lifeen jatkamaan työtämme sen jälkeen kun olimme kaataneet kaiken tiedon omista aivoistamme hänen aivoihinsa. Päätä särki jälkeenpäin.

Mukavaa oli, että vapaaehtoistyö sattui vielä olemaan täysin omalta alalta. Kyseisen organisaation nettisivut, sähköpostit ja varausjärjestelmät olivat täydellisesti retuperällä joten astuimme tiimiin mukaan ja ryhdyimme suunnittelemaan pitkäikäisempää järjestelmää joka kattaisi asiakashallinnan, dokumentaation ja sisäisen viestinnän. Yhteiselon kokemuksen syvällä rintaäänellä voinen sanoa että aika peruskamaa. Ei ainakaan tähän mennessä ole tullut vastaan yhtäkään yhteisöä jossa ei olisi ongelmia tietoteknisissä järjestelmissä. Mutta kyllä sitä taas tuli pudisteltua päätä kun sai kuulla, että aikaisempien ongelmien takia joku sankari oli uudelleenjärjestellyt lähiverkon pari viikkoa aikaisemmin. Kun ongelmat eivät poistuneet, kukaan ei osannut epäillä sen johtuvan siitä, että kaikki organisaatiossa olevat läppärit JA pöytäkoneet käyttivät samaa halpaa langatonta tukiasemaa nettiyhteyttään varten. Eläköön teknologian kultainen aikakausi!

Tuttujen ongelmien keskellä projekti kuitenkin opetti minulle aivan älyttömästi uusia näkökulmia:

Ensinnäkin se oli ensimmäinen suurempi projekti mitä tuli tehtyä Jonaksen kanssa yhteistyössä. Ollaan tehty pienempiä projekteja kahdestaan aikaisemmin, mutta niissä Jonas on toiminut lähinnä pelastavana teknisenä neuvonantajana kun itse olen väkertänyt jotain PHP:n pätkää 8 tuntia putkeen hermoromahduksen partalla. Yhteistyön lopputulos ei ollut kauhean yllättävä varmaan kenellekään: Toimimme täydellisessa synergiassa koko projektin ajan. Oma käyttäjäkeskeinen tekninen ja graafinen osaaminen pelasi täydellisesti yhteen Jonaksen tiedonhallinnan ja -jakamisen intohimon kanssa. Jäi hiukan jopa kutkuttelemaan sydämeen mahdollisuudet mitä tulevat projektit voisivat poikia kun lyömme tahtomme ja osaamisemme yhteen. Tuli parikin kertaa mietittyä että jumagegga mulla on pätevä miäs.

Päiviin kuului todella paljon rautalankapiirustuksien tekemistä ja tiedonhallinnan järjestelmän speksausta. Onneksi suurimman osan palavereista sai tehtyä ulkona, auringossa paistatellen ja mangoja evääksi syöden.

Toiseksi, projekti vahvisti käsitystä omasta osaamisesta ihan eri vinkkelistä. Sitä kun on tehnyt viisi vuotta samassa duunipaikassa päiväduunia niin työnteko muuttuu omanlaiseksi rutiiniksi. Vaikka kehitystä tapahtuu, siitä jää aina uupumaan varmuus että hankitut taidot soveltuvat myös muihin käytännön tilanteisiin. On siis erityisen mukavaa huomata että ei ole turhaan pakertanut oman osaamisensa eteen. Tiimin monikansallisuus mahdollisti myös terveen vertailun omien ja muiden taitojen välillä. Puolentoista viikon aikana sai jo huomattavasti parempaa käsitystä siitä missä itse pitää vielä kehittyä ja missä omaa jo eeppiset mad ninja skillzit. Erittäin hedelmällinen kokemus (palaverimangoineen)!

Kolmantena yllätyksenä tuli yhteisön toimivuus sen nuoresta iästä huolimatta. Oma skeptisyys haihtui parin ensimmäisen päivän aikana pois. Kollektiivinen energia kaikkien jäsenien kesken oli todella virkistävää ja vaikka vaihtuvuus vapaaehtoistyöntekijöiden välillä tuollaisissa paikoissa on aika suuri niin käytännön asiat oli saatu silti toimimaan tehokkaasti. Paikan potentiaali tuntui rajattomalta. Otin itse paljon muistiinpanoja hyvistä ja huonoista puolista jotta itse osaa tehdä sitten hiukan valveutuneempia päätöksiä oman yhteisönsä puolesta tulevaisuudessa. Mistä sitä tietää jos sitä itsekin joskus laittaisi samantapaisen retriitti-/maanviljely-/majatalohässäkän pystyyn.

Ja takaisin Chiang Maihin

Edelliset 1,5 viikkoa ovat olleet siis tiivistettyä mahtavuutta, eli niin kutsuttua yli-mahtavuutta. Olisimme varmaan jääneet Foundationiin pidemmäksikin aikaan mutta ystävämme Juhanin tulo Chiang Maihin toi päätöksen vierailulle hiukan haluttua aikaisemmin. Vaikka pidempi oleskelu olisi tehnyt terää olemme molemmat hyvin kiitollisia edes siitä lyhyestä ajasta mitä saimme New Life:ssa viettää. Tällä hetkellä retkikuntamme päämaja siis sijaitsee Chiang Maissa ja sen kauniissa ympäristössä ainakin pari-kolme viikkoa.

Kaksi jo auki, pari vielä aukeamatta. Neula käteen ja huomenna teipit sormiin!

Satuimme valitsemaan guest housen joka on lähellä paikallista kiipeilykeskusta ja ensimmäisen bouldersession jälkeen päätös jäämisestä oli aika helppo. Kolmen viikon kiipeilytauko näkyikin käsissä saman tien. Vanhat ja käytön puutteesta pehmenneet kovettumat avautuivat heti ensimmäisen tunnin aikana. Noh, viikko lisää niin räpylät ovat taas tutussa ”ei tarvi ostaa pesusientä koska kädet hoitavat kuorinnan suihkussa”-kunnossa. Päätimme että ennen ulkoseinämiin siirtymistä harjoittelemme pari päivää boulder-hallissa jotta keho taas tottuu liikkeisiin ja suuntaamme sen jälkeen ensimmäiselle ekskursiolle villiin ulkoilmaan. Edessä siis mahtavia kiipeilyviikkoja yhdistettynä paikallisiin turistiloukkuihin.

Kap khun kaa!

PS: Pakko muuten mainita että Spotify-kokeilumme on ollut jättimenestys! Kiitos ystävät kun olette jaksaneet laittaa aikaanne maailman parhaimman soittolistan kokoomiseen. Ei ole vielä ihan älyttömästi ollut aikaa käydä kuuntelemassa kaikkia lisättyjä biisejä mutta ne jotka on käyty läpi on ollut puhdasta voittoa. Kiitos!!

PPS: Pitää vielä sanoa että kun tätä poustia uudelleenlukee niin tajuaa kuinka säälittävä yritys se on saada ulostettua kaikki ne mikro- ja makroluokan kelailut mitä tässä on kerinnyt jo käymään läpi. Äh, telepatialisäosaa odotellessa.

Kommenttien RSS-syöte
3 kommenttia
  1. Pia
    Kirjoitettu 19 helmi 2012 klo 11:47 | Ikilinkki

    Ihanan onnellinen postaus ja kuva kukkafestivaaleilta. <3 Terveiset meidän perheyksiköltä täältä tuiskusta!

  2. Kirjoitettu 22 helmi 2012 klo 11:44 | Ikilinkki

    Ihanan onnellinen vastaus! :)) Iso hali koko yksilölle, varsinkin sille tippitaaperolle:) <3

  3. Kirjoitettu 25 helmi 2012 klo 02:20 | Ikilinkki

    Ei todellakaan mikään säälittävä yritys. Yleensä kokemus ylittää sen välitysyrityksen. Sanat aina kangertaa perässä. Jotkut harvat osaavat välittää paljon enemmän kuin ovat oikeasti kokeneet. Mutta mikä ihmeen lahja se on? Parempi näin päin. Ilo sinun soljuvaa tekstiäsi on lukea.
    Synttärit oli hienot, koska olitte hengessä mukana. Tunsin sen monta kertaa kun rintakarvat meni kiharalle. Terveisiä kaikilta – siis sivupersooniltani.
    Rakastan teitä.

Kirjoita kommentti