Skip to content
Sivupoluilla

Matka-ahdistus iski!

”ARGH! Mitä menit tekemään?!”  Se, hyvät herrat ja leidit, oli mielessäni kaikuva paniikintäyteläinen rääkäisy noin pari viikkoa sitten. Se iski tajuntaani täysin satunnaisesti pitkin päivää. Pahimmiten tietenkin iltaisin, juuri ennen nukkumaan menoa. Se toi mukanaan tunteen jonka voi kokea seistessään junaradalla ja katsellessaan 300 kilometrin tuntivauhtia kohti päräyttävää junaa. Aivokuoreen iskevä pelko oli sen verran intensiivinen että se yliajoi kaikki eloonjäämisvaistot jotka käskivät astua pois raiteilta. Tuntui että kaikki muut järkevät ajatukset katosivat päästä ja jäljelle jäi vain kaikkein yksinkertaisimmat ja hyödyttömimmät kappaleet kuten: ”Wau. Onpas kirkkaat junanvalot.” ja ”Joku on oikeesti nähnyt tosi paljon vaivaa rakentaessaan näin suorat raiteet.”

Heebie jeebies!

Silmät kii ja pysy raiteilla!

Ihan aluksi taisin olla eniten yllättynyt vain junan aikaisesta saapumisajasta. Mikä juna oikeasti saapuu 2.5 kuukautta etuajassa? Tämä alkujärkytys kesti pari päivää (ja pari unetonta yötä) kunnes lopulta sain jotain tolkkua unettomaan päähäni ja muistin että olen itse asiassa aika hyvin varustautunut juuri tällaisia tilanteita varten.

Kyseessä oli, taas kerran, tuttu tilanne jossa pitää vain muistaa jäädä raiteille ja antaa paniikkijunan puksuttaa törmäyskurssillansa. Nämä tilanteet kun yleensä johtuvat täysin siitä että olen unohtanut kolme tärkeää neuvoa:

1. Raide ja juna ovat oikeasti mielikuvituksen tuotetta (yllätys).

2. En ole elänyt hetkessä ja olen antanut mielikuvitukseni maalailla kauhukuvia pelottavasta tulevaisuudesta jonka polkuja miehittävät menneisyyden haamut kuiskien ”muistatko kuinka paljon tämäkin joskus sattui?”. Tottakai mielikuvitukseni myös avuliaasti auttaa minua unohtamaan että olen jo selvittänyt sotkuni niiden haamujen kanssa ja pärjännyt ihan hyvin.

3. Olen unohtanut että tunteeni eivät yksinomaa määrittele minua tai elämääni ja annan niille liian paljon arvoa. Tunteet tulevat ja menevät ja vaikka monet ikävät tunteet voivat ravistella rajustikin, ne eivät ikinä kestä ikuisesti.

Joten kun paniikkijuna ilmestyi seuraavan kerran hengitin pari kertaa syvään ja kirjoitin itselleni pienen muistutuksen:

Rakas Tiu, muista mitä herra John Wayne sanoi: Rohkeus on sitä että satuloi hevosensa vaikka pelottaa perkeleesti. Joten anna tunteiden velloa äläkä takerru, vaan keskity mielummin satuloimaan sitä hevosta.

Ja kuten joka kerta aikaisemminkin, heräsin paniikkipäivistä seuraavana aamuna ja kaikki oli taas ihan jees. Ahdistus oli toki vielä vatsanpohjassa ja tunsin huolta tulevasta, mutta seisoin raiteilla ja annoin asioiden olla ilman ylimääräistä draamaa. Parin päivän päästä olin jo melkein unohtanut että olin jossain raiteilla joskus seisonutkaan.

Mikä tässä nyt on oikein hätänä?

Suurin huoleni tässä ”Hei, lähdetään maailman ympäri eikä päätetä milloin tullaan takaisin!”-bisneksessä on ehdottomasti ollut perheestä erossa oleminen. Minulla kun on maailman paras perhe. Varsinkin veljenpojan ja -tyttöjen ikävöiminen tuntuu jo nyt raskaalta ajatukselta. Rakastan olla (kummi)täti. En ole ikinä ollut oikein lapsirakas ihminen, mutta kun pari palleroa tupsahti omaan perheeseen niin löysin itsestäni aikamoisen määrän rakkautta näitä poikkeustapauksia kohtaan:

Jep, tiedän. Ovat aika mahtavia.

Jos emme olisi lähdössä tälle matkalle niin olisimme varmaan parhaillaan keskustelemassa miten pääsisimme muuttamaan hiukan lähemmäs veljen perhettä jotta natiaisten kanssa leikkiminen olisi vähempien kilometrien takana.

Make your choice, adventurous Stranger;
Strike the bell and bide the danger, or wonder, till it drives you mad,
What would have followed if you had.
– C.S. Lewis

Perheen ikävöimisen jälkeen jää jäljelle huolet niistä muista normiasioista: Ystävien ikävöiminen (tai huoli että heille tapahtuu jotain), lopputilin ottaminen hyvästä työstä jossa on mahtavat edut, turvallisesta oravanpyörästä pois hyppääminen ja kaikkien säästöjemme satsaus matkusteluun aikana jolloin maailman taloustilanne on mitä on.

Mutta lopulta, kaikista huolista huolimatta päädyn aina lopulta samaan lopputulokseen: Tämä on pakko tehdä. Tätä sydämeni halajaa. Pelosta huolimatta se luo paljon onnea. Nyt tai: liian myöhäistä!

Anna mennä vaan!

Onko sinulle tullut vastaan matka-ahdistusta?

Miten selvisit? Mistä huolehdit eniten? Mikä ei ollutkaan niin pahaa kun pelkäsit? Kuulisimme mielellämme muidenkin kokemuksia:)

Kirjoita kommentti