Skip to content
Sivupoluilla

Bloggaus jatkukoon

Viimeisestä kirjoituksestani ”oikeaan” blogiin on kulunut jo kaksi ja puoli vuotta. Sillä välin olen ajoittain kirjoitellut jotakin Facebookiin, aina sillä ajatuksella että ”pian saan oman nettisivuston/blogin pystyyn.” Noh. Kahden vuoden jahkailun jälkeen sitten tyttöystäväni laittoi pystyyn tämän saitin jonne kummatkin voivat kirjoitella elämästään. Ei liene vaikea arvata, kumpi meistä on se aikaansaavampi…

Mietiskelin nyt sitten, mistä ensimmäiseen poustiin kirjoittelisi. Mahdollisia aiheita on monia – muutto uuteen kämppään, uuden peliläppärin hankinta, teatterifiilikset, 30 päivän haaste – venyttely ja lihaskunnon palauttaminen kohtuulliselle tasolle… Jaah. Jos kirjoitan kaikesta yhdellä kertaa niin siitä tulee kirjan pituinen pousti jota kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea loppuun. Jos aloitetaan vaikka alusta, eli tämän blogin tarkoituksesta.

Mennyttä

Yritin useamman kerran saada uutta blogia pystyyn edellisen lopettamisen jälkeen. Lopetin kirjoittelun pian sen jälkeen kun tapasin tyttöystäväni Kikan. Hänen tapaamisensa muutti maailmankuvaani jonkin verran, etenkin mitä tulee anonymiteettiin Internetissä ja maailmassa yleisesti (näiden erohan pienenee jatkuvasti). Tajusin hänen kauttaan että muuttuminen vaikeutuu jos ”lokittaa” elämäänsä liikaa, koska minäkuva muovautuu muiden ihmisten kautta väkisinkin, ja muut ihmiset muodostavat kuvan sinusta osaksi kirjoitustesi perusteella – olivat ne sitten kuinka vanhoja tahansa. Nykypäivän Maca ei ehkä täysin enää vastaa niitä ajatuksia mitä vuoden 2005 Maca on kirjoittanut, mutta sitähän lukija ei ajattele.

Siispä anonyymiksi. Kyllähän tietysti kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka tätä blogia lukevat, tietävät keitä Kika ja Maca tosielämässä ovat, mutta he ehkä tuntevatkin meidät sen verran paremmin etteivät anna menneisyyden liikaa määritellä heidän mielipiteitään meistä nyt. Muutenkin tajusin että vanhoja kirjoituksia kannattaa poistella sitä mukaa, kun ne eivät enää sovi nykypäivän minäkuvaan. Toki mennyt on muokannut meitä eikä sitä tule kieltää, mutta jos haluaa pystyä muuttumaan niin mennyt pitää myös aktiivisesti pystyä unohtamaan.

Tämän blogin tarkoitus on siis normaalin elämänkulun jakamisen lisäksi lokittaa tulevaa maailmanympärysmatkaamme. Lähdemme siis Kikan kanssa ensi joulun (2011) jälkeen reissuun säästöillä joita olemme keränneet viimeisen vuoden aikana ja tulemme keräämään kuluvan vuoden aikana ennen lähtöä. Tavoitteena on saada kasaan noin 30K euroa, jolla pitäisi pystyä reissaamaan jopa 2V jos elää niukasti, mutta reilun vuoden vaikka rahaa käyttää hieman avokätisemmin. Toki haluamme jättää pienen pesämunan (ehkä 5K) jolla päästä takaisin jaloilleen kun aloitamme ”rutiinielämän” uudelleen. Tämän rutiinielämän sisältö ja myös sijainti on vielä täysin auki ja tulee todennäköisesti muovautumaan voimakkaasti reissumme seurauksena. Lähdemme etsimään itseämme ja tarkoitustamme maailmassa, koska vaikka kummallakin on siitä jo melko hyvä käsitys niin perspektiivi on tarpeen jotta siitä voi varmistua (ja altistua uusille ajatuksille jotka ehkä muuttavat suuntaa parempaan).

Nykyistä

Mikäköhän sitten olisi muuttunut parissa vuodessa? Todella moni asia. Melko kattava itseanalyysi löytyy Facebookin profiilistani Notes-osiosta. Ehkäpä importoin sen tännekin näkyviin. Summasin hieman yli vuosi sitten ajatukseni koko ensimmäiseltä vuosikymmeneltä vuosituhannen tällä puoliskolla. Kävin siis läpi kasvuni 16-vuotiaasta 26-vuotiaaksi. Ihan yhtä moni asia ei ole muuttunut viimeisen vuoden aikana, paitsi että muutin kommuunista kaksioon Töölöön tyttöystäväni kanssa, vaihdoin tanssin teatteriin, aloitin seinäkiipeilyn ja möin pianoni.

Päivitys: Itseanalyysi-pousti tuotu Facebookista: Vuosikymmenvaihdos

Pianoni myyntipäätöksestä kirjoitin myöskin Facebookissa, joten ei siitä enempää tässä. Päästin vihdoin syyllisyydentaakan hartioiltani ja tarkkailen miten suhtautuminen klassiseen musiikkiin ja pianonsoittoon muuttuu lähivuosina.

Kommuuni tosiaan vaihtui kaksioon. Uusi kämppä on todella kiva, mutta… hieman hiljainen. Kyllä se kommuunielämä oikeasti vaan on makeaa kun löytää hyvät kämppikset. Aina keksii jotain tekemistä. Siivoustaakan voi jakaa useamman ihmisen kesken. Jääkaapista voi napostella toisen safkoja (luvan kanssa). Ja jokainen päivä on hieman erilainen. Ei juurru samoihin kuvioihin totaalisesti.

Olen todella iloinen että aloitin teatterin uudelleen. Ollessani vaihdossa jenkeissä 2001-2002 tulin opiskelleeksi draamaa vuoden verran, ja Suomeen palattuani menin mukaan lukion viimeisen vuoden ajaksi lukioni draamakerhoon, jossa osallistuin yhteen isoon tuotantoon: Faust. Näyttelin tässä paholaista, ja koko teatterikokemus oli todella antoisa.

ELT:n porukka, jossa minä oikeassa reunassa

Näin 8 vuotta myöhemmin ja hyvin paljon aikuisempana kokemus on tietenkin erilainen, mutta se on silti ollut antoisa. Pidän siitä hengestä joka (ainakin harrastaja-) teatterissa on: kaikki hyväksytään sellaisena kuin ovat, muita autetaan, tehdään hommia yhdessä ja antaumuksella ja kokeillaan omia rajoja. Todella yhteisöllistä hommaa ja sopii minulle kuin nenä pääähän. Myös näytteleminen on minulle antoisaa, koska olen aina kokenut että minulla on jotain annettavaa maailmalle sillä saralla. Ei mitään ammattitasoista (enkä haluaisikaan ammattinäyttelijäksi), mutta tarpeeksi hyvää että pystyn naurattamaan tai liikuttamaan katsojaa jollain tavalla. Ja näytteleminen ja teatterityö vaatii ihan erilaista ajattelua kuin järjestelmäasiantuntijan tai -päällikön työ, joka on hyvästä. Ei kalkkeudu siinäkään ajattelutavassa.

Seinäkiipeily on mahtavaa. Olen alkanut käydä Salmisaaren liikuntakeskuksessa Kiipeilyareenalla kiipeilemässä työkavereiden kanssa perustettuani kiipeilykerhon firmaamme. Käymme kiipeilemässä 1-3 viikon välein riippuen kaikkien kiireistä. Paikalle pääsee yleensä 2-3 henkilöä, joskus enemmän kerralla. Kaikkiaan meitä on ryhmässä 9 kiipeilykortillista, jotka siis ovat käyneet varmistuskurssin ja saavat käydä oma-aloitteisesti kiipeilemässä.

Harrastus on todella minulle sopiva, useammastakin syystä. Ruumiinrakenteeni on täydellinen kiipeilyyn, kiipeily on tiimityötä mutta yhtäaikaa itsensä ylittämistä ja tuloksia voi mitata (reitit on merkitty vaikeusastein) joten omaa edistymistä on helppo seurata. Kiipeilypaikka on lähellä duunia, joten sinne menemisen kynnys on matala. Työpaikka sponsoroi kiipeilyä 66%:lla kuluista, jolloin kiipeämisestä tulee todella edullista. Ainoastaan varusteet pitää itse hankkia (tai sitten maksaa niistä täysi vuokra kiipeilyn yhteydessä). Edullinen, hauska ja terveellinen harrastus. Kiipeilyporukka on järjestään todella rentoa ja ystävällistä. Kaikki auttavat toisiaan ja antavat tilaa. Ihmiset vaikuttavat ottavan elämän sopivan rennosti ja vakavasti yhtä aikaa. Monet kiipeilijät tykkäävät myös matkustaa koska Suomen kiipeilyolosuhteet ovat hieman… noh, ontuvat.

Tulevaa

Johan tässä tuli taas tarinoitua sen vuoden edestä kun en mitään kirjoittanut. Jatkossa kirjoittelen osaksi työasioista ja suhtautumisestani työhön, 30 päivän haasteestani, matkan suunnittelusta ja muista elämän tapahtumista mitä tässä tulee tien varrella vastaan. Au revoir!

Kirjoita kommentti